For those about to - let there be rock

Jo aamusta oli herkeämätöntä väreilyä ilmassa. Odotettu päivä oli viimein koittanut. Siitä ei tullut kesän aurinkoisin mutta sade malttoi pysyä pois Helsingistä. Huolimatta sangen synkistä pilvistä jotka ympäröivät keskustaa viiden aikaan kun vaihdoin työhaalarit farkkuihin, tennareihin ja mokkarotsiin. Aikaa sitten, lippujen tultua myyntiin joulukuussa -08, sovin Markun kanssa että 17.6 käydään ennen illan kliimaksia ottamassa bisset viiden vuoden tapaamattomuuden ja kesän huikeimman rock-session kunniaksi. Ja tapaamisen iloksi. Arvatenkin Kisahallin pääty on kuin nuijalla lyöty saapuessani sinne puoli kuudelta. Äijämäistä ryhmää. Sliipatut liikeleijonat loistavat poissaolollaan. Vatsakasta pitkätukkaa, uurteista naamaa, nahkatakkia ja bändipaitaa. Tunnen oloni jotenkin kotoisaksi. Naisia en näe montaakaan. Fosters markkinoi vahvasti tuotteitaan samoin kuin Jägermeister. Jekkua kannetaan pöytään femman hintaan kiihottavalta äijävaltaisessa ympäristössä näyttävien nuorten naisten toimesta. Hankintaa ei voi vastustaa. Taustalla terassilla soi Bon Scottin viimeiseksi jäänyt albumi, Highway to Hell. Kaiketi juuri se paras. Saan ehdottoman hyvät kicksit kuulleesani biisejä joista tiedän jääväni paitsi keikalla. "Walk All over You", "Touch too much" ja " If you want Blood" virittävät tunnelman oikeaan taajuuteen. Odotusta on ilmassa. Runsain mitoin. Markun kaverit ovat minulle entuuudestaan vieraita mutta tarinan aihetta löytyy musiikin saralta. Hämmästytän itseäni hieman nuorempaa pöytäseuruetta soittamalla J. Mahlaselle. Jore näki Bon Scottin livenä kaksi kertaa. Suomen oloissa harvinainen saavutus. Vaihto-oppilasvuosi jenkeissä oli antoisa. Tälle keikalle ei Jore pääse. Kertaan seureueelleni ensimmäisen kokemukseni illan bändistä. Råsunda, Stokis. -84. Lämppärinä Van Halen. Ehkä kovin keikka allekirjoittaneelle for ever. Neljä stobee ja pari jekkua masussa kohti Stadikkaa. Ensimmäinen kontrolli on jo ennen sisäänkäyntiportteja. "Puukot ja puntarit" ensin, sitten portilla liput. Nykypäivän portsareilta löytyy jo huumoria.

Kenttäkatsomolipuista maksettiin tällä kertaa 75 egee. Paikat löytyvät aurinkokatsomon alta. Saa istua, on väljää, näkee hyvin ja on tarvittaessa sateensuoja. Mainio löytö jo tutuksi luullulta Stadikalta. Mielestämme ennen ei näille paikoille tultu kenttälipuilla. Lämppäribändi, se toinen, vetelee viimeisiään kellon tullessa kahdeksan. Sopiva väli käydä stadikan vezkissä. Matkalla haen tuplahodarin. Petyn raskaati kun nakit ovat kylmiä. Huikkaan myyjälle; "eikö tähän hintaan olisi pitänyt saada jo keitetyt nakit". Olin ehtinyt rohmuta vain yhden kolmasosan ja saan uuden hodarin, jossa nakit höyryää. Katson silmiin ja kiitän. Inhimillisyyttä on vielä olemassa. Toki katteetkin olivat kohdallaan.

Pääbändi saapuu lauteille. Mallikisatunnaristakin tuttu ja tuore "R & R train" avaa setin. Harkittu avaus mutta se ei vielä räjäytä pottia. Kolmas biisi, " Back in Black" saa stadikan pomppimaan ja taputtamaan. B Johnson ravaa noin 50 metriä pitkää lavettia yleisön keskelle. Angus riffaa vielä solmion kera. Veli Malcom ja basisti, jonka nimeä en nyt muista, näyttävät antavan kaikkensa. Pieni irvistys taustalaulun aikana ei kerro kyllästymisestä vaan ikääntymisestä ja siitä että haluaa aina antaa parhaansa. Säästelemättä. Tähän uskon kuin vuoreen nähtyäni koko setin. Muutama uusi biisi saa hieman väkeä käymään kioskilla. Mutta vanhat kolisevat ja lujaa. " Shoot to Thrill", "Thunderstruck" ja "Dirty Deeds" saavat kovimman menon. Isot valotaulut tarjoavat nykytekniikalla erittäin tarkan kuvan. Niitä tulee miltei enemmän seurattua kuin etäisyydeltä pieniltä näyttäviä soittajia. Lähellämme on viiden hyvin nuoren miehen joukko. Kaikilla on mustat bändin paidat. Ja kädet nousevat rytmikkäästi jytkeen tahdissa. Nuorimmat ovat taatusti 2000-luvun puolella syntyneitä. Rock and Roll will never die. AC/DC on siitä elävä esimerkki. Angus jaksaa hauskuuttaa, pelehtiä ja ilveillä. Ja riehua. "The Jackin" aikana hän paljastaa takamuksensa yleisön mylviessä ja liki kuolatessa. Toki bändikalsareiden peitossa. Aikanaan se oli paljas ja biisi oli "Whole Lotta Rosie". Nyt Rosie saa kunnioitusta valtavalla 15 metrisellä kuminukella, joka kapuaa täyteilman avulla ykkösrekvisiiittana toimineen junaveturin päälle ja musan tahdissa ikään kuin bylsii sitä. "Let there be rock" on Anguksen ehdoton näytös. Kursailematonta sooloa, yleisön kosiskelua, todellista "played till my fingers bled"-renkutusta. Hän on jälleen kerran illan kiistaton kunkku. Encoreina Highway to Hel(lsinki) ja For those about ja tykit. Raketit. Kaksi tuntia taattua vastinetta rahoille. Kuinka kauan kaverit jaksaa ? Rock and Rollin ylläpitäjät vilpittömimmästä päästä. Kesäilta on ollut elämys. Kiitos, AC/DC. Kello on 23:55 ja Jägerit vie T-J:n unten maille.